Hugo Chavez kritiikin kohteena
Ja muita rikkaiden, pahamaineisten ja yksinkertaisesti tyhmien huveja
(10/06)
Nancy Pelosilla on ilmeisesti käytettävissään niin paljon aikaa ja käsiteltävänään niin vähän muita asioita, että hän piti sopivana tuomita Hugo Chavezin sen jälkeen, kun tämä puhui YK:n kokouksessa New Yorkissa. Useimmat lukijat ovat tähän mennessä ehtineet tutustua Chavezin provosoiviin lausahduksiin Bushista "paholaisena" sekä hänen kommenttiinsa, että Yhdysvaltain imperiumin nimellinen päämies jätti viime vierailullaan jälkeensä
rikinlemun.
Tämä tuiki tavallinen köyhien palopuheko suututti noin pahasti demokraattisen puolueen johtajat? Sitä tuskin aiheuttivat Chavezin lyhyen puheen oleellisemmat valituksen aiheet, kuten huomio, että harvojen suurvaltojen pysyvä veto-oikeus on epädemokraattinen takaisku, joka tahraa koko YK:n tehtävän (Huh! Millaista röyhkeyttä!). Ja tuskin sekään, että päätös olla myöntämättä viisumeita Chavezin henkilökunnan jäsenille tuoksahtaa poliittiselta kostolta, joka on täysin sopimatonta valtiolta, jonka maaperällä kokoontuu kansainvälisen järjestö (hävytöntä!).
Ehei. Arvostelua kuulee enimmäkseen siksi, että se on helppoa ja halpaa poliittista valuuttaa, sovelias tapa kiinnittää huomio toisaalle tapahtumista, asioista tai ongelmista, joita arvostelija joutuisi muuten väistämättä käsittelemään.
Hävyttömyys on viettelevää; maailman palaessa ympärillään poliittisen järjestelmän ja molempien puolueiden ruokkiman sotakoneiston johtajilla ei ole mitään muuta sanottavaa eikä mitään tarjottavaa, ei omalle kansalleen eikä maailman kansalaisille.
Arvostelu, kieltäminen ja muut hyödyttömät eleet ovat pitkään toimineet todellisen toiminnan korvikkeina ja savuverhona todellisten tyrmistyksen kohteiden edessä. Kun Nelson Mandela vieraili Yhdysvalloissa
apartheidin murentuessa hänen elinikäisten ponnistustensa alle, häntä pyydettiin "kieltäytymään tunnustamasta" Muammar Gaddafia ja Fidel Castroa.
Levitettiin kuvia muka kiusallisista halauksista, jotka vaativat tällaista "kieltämistä".
Mandela ei tietenkään suostunut nähdessään selvästi, miten järjetöntä olisi murtua vastustajiensa entisten rahoittajien painostuksen alla ja arvostella niitä, jotka olivat vuosikymmeniä tukeneet hänen kamppailuaan. Mustat Vietnamin sodan mielenosoittajat, joita oli kiihotettu isänmaallisen velvollisuuden nojalla tappamaan kommunisteja ja lapsia toisella puolen maapalloa, esittivät yhtä napakan vastalauseen: "Yksikään Viet Congin sissi ei koskaan sanonut minua nekruksi.'"
Mallissa, jonka mukaan poliitikkomme mielellään valitsevat vihamiehensä, ja etenkin hampaattoman "oppositiomme" veljeilyssä todellisten vallanpitäjien kanssa, jotka vehkeilevät kääntääkseen ihmiskunnan kehityksen taaksepäin, piilee kuitenkin huolestuttava opetus. Ei ole uskottavaa, että Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeja kannattaneet puolueet tyrmistyisivät sotarikoksista, olipa niistä vastuussa nykyinen hallitus tai muu maailma. Vielä ontommalta kuulostaa erään ihmiskunnan historiassa lähes täydellisesti onnistuneen kansanmurhan perillisen omahyväinen hölynpöly.
Kolme vuosisataa orjuutta, apartheidia ja rasistista terrorismia (tavallaan) päättyi heidän vartiovuoronsa aikana.
© 2003 Daniel Patrick Welch. Reprint permission granted with credit and link to danielpwelch.com
Translation by Marja Nivakoski
Welch lives and writes in Salem, Massachusetts, USA,
with his wife, Julia Nambalirwa-Lugudde. Together they run The
Greenhouse School. Past articles are available online:
index on request. He has appeared on radio [interview
available here] and his columns have been aired as well:
those interested in rebroadcasting the audio may contact the
author. Some columns are available in Spanish or French, and
other translations are pending (translation help for more
languages welcome). Welch speaks several languages and is
available for recordings in French, German, Russian and
Spanish, or, telephone interviews in the target language. See
danielpwelch.com.
^ Top ^
|
