Aina vain hölmöjä

(07/03) 

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, on yhä hämmästyttävää, kuinka amerikkalaiset voivat olla niin erillään muun maailman tapahtumista, joissa meillä kuitenkin on niin keskeinen rooli. Käytän termiä "maailman tapahtumat" kevyesti, koska USA tuntuu nykyisin menettäneen jopa historiallisesti löyhät yhteytensä muun maailman todellisuuteen. Kutsumme yhä pesäpallomestaruusotteluitamme maailman sarjoiksi, piittaamatta siitä, kuinka oudolta ja naiivilta se parhaimmillaankin - tai ylimieliseltä ja itsekkäältä pahimmillaan - on aina tuntunut muun maailman näkökulmasta. Se on ollut amerikkalaisten tunnusmerkki maailmassa - naurettava sekoitus jokaiseen tapahtumaan osallistumista ja lähes täydellistä tietämättömyyttä.

Mutta rakastettava toiminta laukkaamassa sympaattisen viattomasti ympäri maailmaa on menettänyt arvonsa - viattomat eivät tavallisesti syrjäytä kansan valitsemia johtajia asettaakseen virkoihin omat marionettinsa - ja sen viehätys, jos sitä koskaan on ollutkaan, on kadonnut. Silti kansallinen typeryys ei hellitä, ja sitä ruokkii sen itsensä valtuuttama otsikoihin mieltynyt lehdistön instituutio, Amerikan maineen vahingoksi kaikkialla maailmassa. Tarkastellaan vaikka seuraavia helmiä viimeaikaisista lehdistön kuvauksista Bagdadin Mansurin alueen joukkosurmasta: "Voi, niin lähellä," visersi puoli tusinaa uutislehteä. Niin lähellä mitä, täsmällisesti? Kansanmurhaa? Sotaoikeudenkäyntiä?

Ei. Viittaus tarkoitti sitä, kuinka lähellä vapauttajamme olivat saada kiinni Hirviön. Erääseen taloon, jossa Saddam "oli saattanyt piileskellä", oli tehty epäonnistunut yllätyshyökkäys. Lehdistö on myös niin täysin taipunut Pentagonin propagandaan, ettei se edes näe punaisia lippuja siellä, missä niitä pitäisi nähdä. Se on yhtä epätodellinen tilanne kuin härkätaistelu ilman punaisia lippuja. Ennen kuin yksitoikkoisuus alkoi, höristin korviani kuullessani toistuvasti raportoitavan puolueen pitkäveteistä politiikkaa: kuinka Yhdysvaltojen joukot olivat saaneet selville 24 tunnissa yksityiskohtia Saddam Husseinin turvatoimista, "…ja mahdollisesti jopa syösseet hänet vallasta."

Voitte kuvitella, kuinka haltioitunut olin! Lähes! Hyvin lähellä! Kuinka hölmö täytyykään olla tehdäkseen oikean johtopäätöksen, että historian huonoimman hallinnon patologisen valehtelun salakielessä niinkin hatara ilmaus kuin "mahdollisesti ehkä" pitäisi kääntää "varmasti ei". Lähes, kuten olemme oppineet, otetaan lukuun vain hevosenkenkien ja massatuhoaseiden suhteen.

Paul Simonin sanoitusten lisäksi toinen ilmentymä alitajuntani arkistoista avautuvista teksteistä oli muistikuva Winston Smithistä, Orwellin kadunmiehestä kirjasta Vuonna 1984, joka istui sakkia pelaamassa ja kuuntelemassa radiolähetyksiä siitä, kuinka Iso Veli voittaisi nokkelasti vihollisen. Rinnastus on hyytävä ja saa minut ihmettelemään, millainen henkilökohtainen helvetti meidän jokaisen onkaan käytävä läpi ennen kuin me kaikki lopulta rakastamme Isoa Veljeä.

"Kuinka typerinä he oikein meitä pitävät?" kysymys kaikuu vääjäämättä ajatuksissamme. Ilmeisesti juuri niin typerinä kuin olemme osoittaneet olevamme kaikkien näiden sotien jälkeen. Orwellin Goldstein määritteli, että se, joka hallitsee nykyhetkeä, hallitsee myös menneisyyttä, ja se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Tietysti kirja Vuonna 1984 oli ainakin osittain fiktiota, Orwellin vilkkaan kommunistisen mielikuvituksen tuotetta. Emme koskaan päässeet kuulemaan Winstonin keksimän tarinan toista puolta Ison Veljen tyrmäävästä riemuvoitosta.

Tässä todellisuudessa, ainakin tällä hetkellä, meille todella uskotaan salaista tietoa tarinan lopustakin. Saamme lukea ja kuulla etulinjaraportteja joukkomurhasta, joka paljastui sen epäonnistuneen yllätyshyökkäyksen yhteydessä. Independent-lehden Robert Fisk ottaa erilaisen linjan kuin usein toistettu kalajuttu: Joukot tekivät yllätyshyökkäyksestä joukkomurhan. "Ainakin yksi siviiliauto syttyi tuleen, polttaen autossa olleet ihmiset," raportoi Fisk. Yksi siviili tuotiin Yarmoukin sairaalaan "aivot pihalla". No, Emily Latilla olisi huomauttanut ennen kuin julkaisi tavaramerkikseen tulleen "Älä välitä"," Sepä epätavallista!"

Kuitenkin kalajuttu "siitä yhdestä, joka pääsi karkuun" on mukaansatempaavampi kansallinen itsepetos kuin totuus ja paljon helpompi sulattaa. Vaikka emme tarvitsekaan lääkäriä kertomaan meille, maistuuko jokin hyvältä, se ei vielä merkitse, että sitä olisi turvallista syödä. Samalla tavalla amerikkalaisten pitäisi tarkkaan nuuskia, kuinka myrkyllinen tarina on petollisesti makeutettu lähes riemuvoitoksi - etenkin, kun kuorrutuksen alta paljastuu täydellinen fiasko.

Ohut kerros, meidän näennäisen loputon kykymme pysyä Aina Vain Hölmöinä Kaikkien Näiden Vuosien Jälkeen, sallii hallitustemme kirjaimellisesti selvitä rangaistuksetta murhaamisesta. Se sallii meidän sivuuttaa vihan ja epäluuloisuuden juuret maassa, alkaen siitä, kun Yhdysvaltojen oli mahdotonta hyväksyä Iranin demokraattisesti valitsemaa pääministeriä Mohamad Mossadeghia ja hänen hallitustaan, koska se puolusti demokratiaa. Siksi CIA kaatoi hallituksen v. 1953. Yhtä lailla unohdettu on Yhdysvaltojen toimesta tapahtunut Iranin shaahin virkaan asettaminen ja Yhdysvaltojen uupumattomat yritykset pönkittää kehitystä estäviä hallituksia Persian lahden maissa, mukaan lukien Saddam Husseinin hallitus. Se, joka hallitsee menneisyyttä… 

Mutta tietysti, Goldstein törmää Santayanaan vääjäämättä jossakin vaiheessa. Näytämme todella olevan tuomittuja toistamaan Occupation 101:n umpisilmukkaa. Maailmanvallan valloituksen kieli on aina samanlaista. Vapautus, sivilisaatio, demokratisointi… kaikki toivottoman itseänsä ylentäviä käsitteitä uhrin perheen kannalta, kun uhrilla on "aivot pihalla". Typeryyden geeni on samoin periytynyt molempiin suuriin puolueisiin vuosien varrella, vaikka viimeaikainen muutos onkin entistä pöyristyttävämpään suuntaan. Kuitenkin yksi järkevimmistä vaatimuksista tulee Demokraattien presidenttiehdokkaalta Dennis Kucinichiltä, joka ehdottaa Yhdysvaltojen joukkojen vetämistä Irakista, jälleenrakentamisen (ja sopimusneuvottelujen) luovuttamista YK:lle, ja hallinnon velvoittamista maksamaan jälleenrakennuksen, jonka sen pommitukset ovat tehneet välttämättömäksi. Cheneyn henkilökohtaisen omaisuuden pitäisi kattaa aimo osa siitä. Hyvin perusteltu neuvo, jota tuskin tullaan noudattamaan - Simonin sanoitus antaa tietä Pete Seegerin sanoitukselle kaihomielisessä, lähes toivottomassa kertosäkeessä "Minne kukat kadonneet?". Se on laulu, jonka hän kirjoitti saatuaan Unamerican Activities Commissionin syytekirjelmän v. 1955: "Oi, milloin muistat sen, oi, milloin muistat sen?"

© 2003 Daniel Patrick Welch. Reprint permission granted.
Translation by Marju Galitsos

Welch lives and writes in Salem, Massachusetts, USA, with his wife, Julia Nambalirwa-Lugudde. Together they run The Greenhouse School. Past articles are available online: index on request. He has appeared on radio [interview available here] and his columns have been aired as well: those interested in rebroadcasting the audio may contact the author. Some columns are available in Spanish or French, and other translations are pending (translation help for more languages welcome). Welch speaks several languages and is available for recordings in French, German, Russian and Spanish, or, telephone interviews in the target language. See  danielpwelch.com.

^ Top ^